Heikko näkö parantunut

Tein rutiininomaiseksiajattelemani käynnin ajoneuvorekisteritoimistoon uusiakseni ajokorttini, kuten olen tehnyt vuodesta 1934 lähtien saatuani ensimmäisen ajokorttini. Tällä kertaa en kuitenkaan läpäissyt näkötestiä, ja minun piti nyt alkaa käyttää silmälaseja ajaessani.

Ei voi olla totta, ajattelin. Olin hämmästynyt, koska olin oppinut kaikkien niiden vuosien aikana, jolloin olin tutkinut Kristillistä Tiedettä ja soveltanut sen opetuksia päivittäisessä elämässäni, että olen Jumalan lapsi, Hänen kuvansa, kuten Raamatusta käy ilmi. Tämä oli ymmärrettävissä vain siten, että Jumalan kuvan — Hänen henkisen kuvastumansa — ei tarvitsisi käyttää aineellisia apuvälineitä kuten silmälaseja. Kieltäydyin siis tunnustamasta puutteellista näköä Jumalan luoman identiteettini todellisuudeksi. Ryhdyin tietenkin hankkimaan silmälaseja noudattaakseni lakia, mutta samalla ajattelin, että tarvitsisin niitä vain tilapäisesti.

Kului vuosia, ja minun on myönnettävä, että mietin vain harvoin mahdollisuutta heikon näköni parantumisesta. Mutta lasien pitäminen alkoi kiusata minua yhä enemmän. Otin niitä vähän väliä pois ja laitoin taas takaisin ja välillä hukkasin ne. Eräänä päivänä kuulin Jumalan äänen kuin ”hiljaisen tuulen huminan” (1 Kun. 19:12) mielessäni sanovan minulle näin: ”Jos näistä laseista on sinulle kiusaa, mikset pane toimeksi ja tee asialle jotain?” Silloin aloin todella rukoilla.

Etsin hakusanoja Raamatusta ja Mary Baker Eddyn kirjoituksista, ensinnäkin kaikki ne, jotka viittasivat sanaan silmät. Osa Eddyn määritelmästä Tiede ja terveys —kirjassa kuuluu näin: ”Henkinen havainta — ei aineellinen vaan mentaalinen” (s. 586). Tutkin sitten sanakirjaa, joka määritteli tarkkanäköisyyden mm. ”terävyytenä”. Ymmärsin nyt, että kaipaamani todellinen terävyys ei ollut aineellista näkökykyä vaan henkistä havaitsemista. Etsin myös keinoja, joilla voisin tunnistaa paremmin henkisen luonteeni Jumalan kuvastumana.

Sitten eräänä päivänä löysin Noel D. Bryan-Jonesin artikkelin, joka on alun perin julkaistu joulukuun 1946 Journalissa otsikolla ”Minä näen!” Se tuo esiin ajatuksen, että ”valo on jokaisen näköön liittyvän ongelman olennainen osa” ja että myös Mary Baker Eddy liitti paranemisen valoon. Artikkelista kävi myös ilmi, että kirjassaan Unity of Good (ks. s. 31-36) Mary Baker Eddy puhui ihmiskunnan väärästä uskomuksesta, että näemme aineen avulla. Rukoillessani tämä henkinen tosiasia, että näkö ei ole aineellinen vaan henkinen ominaisuus, auttoi minua muistamaan, että en yrittänyt parantaa aineellisten silmien huonoa näköä. Pikemminkin opin lisää siitä, kuka todella olin henkisesti.

Ajan kuluessa aloin säilyttää lasejani autossa ja käytin niitä vain ajaessani. Joka kerta, kun lähdin ajamaan ja laitoin ne päähäni, vakuutin itsekseni: ”Kiitos, Jumala, että olet luonut minut kuvaksesi. Tiedän, että näkö on itse asiassa henkistä.” Tässä vakuuttuneisuudessa oli voimaa, koska tunnustin itseäni koskevan henkisen totuuden — ainoan todellisuuden, jonka Jumala tunsi.

Eräänä päivänä kurkottaessani ottamaan lasejani sanoin itselleni: ”En tarvitse näitä enää.” Jatkoin kuitenkin niiden käyttämistä, koska ajokortissani luki, että minulla oli tällainen rajoitus. Mennessäni taas uusimaan ajokorttini läpäisin lopulta näkötestin. Rehellisesti sanoen en muista, milloin likinäköisyyteni alkoi ja milloin se parani, mutta paranemisestani lähtien, joka tapahtui vuosikymmeniä sitten, en ole tarvinnut silmälaseja. Joskus allekirjoittaessani papereita joku saattaa kysyä hämmästyneenä, miksi en käytä silmälaseja. Mietin mielessäni, merkitseekö 93 vuoden ikäni sitä, että minun pitäisi käyttää laseja.

Tämä paraneminen ei tullut hetkessä. Se tapahtui vuosien kuluessa. Mutta sinnikkyys toi lopulta voiton. Paraneminen vahvisti sen, mitä olin opiskellut noina vuosina — että olen Jumalan kuvastuma, henkinen enkä aineellinen.

IRIS ROSENTHAL

EAST WEYMOUTH, MASSACHUSETTS, USA

Tulosta